Samaan aikaan tein yhdessä Teo Ala-Ruonan ja Even Minnin kanssa taustatutkimusta esitystaideprojekti Deep Time Transia varten ja opiskelin aktiivisesti queer-ekologiaa.² Projekti tarkastelee evoluutiota transfeministisestä näkökulmasta.³ Vietimme työryhmän kanssa kesällä kaksi viikkoa Saaren kartanon residenssissä. Kartano sijaitsee Mietoisissa, ja sen lähellä on lintutorneja, joista on mahdollista seurata suokukkojen muuttoa. Torneissa on infotauluja eri lintulajeista, myös suokukoista, joten asia nousi puheeksi. Perehdyin suokukkoihin lisää ja pidin työryhmälle aiheesta spontaanin esitelmän, johon tämä teksti perustuu.

Tämä on ensimmäinen yritykseni soveltaa queer-ekologista ajattelua suokukkoja koskevan journalismin diskurssianalyysiin. En ole biologi eikä minulla ole tieteellistä koulutusta, mutta kirjoittajana ja taiteilijana koen, että minun on mahdollista tuoda asioita yhteen tavalla, joka saa aikaan liikahduksia ajattelussa ja olemisessa. Tämä suokukkoja ja niihin liittyvää journalismia käsittelevä teksti ei ole pyrkimys tieteelliseen selontekoon. Sen sijaan tämä on ehdotus tarkkailla suokukkojen moninaisen sukupuolijärjestelmän valossa luontoon liitettyjä cisheteronormatiivisia perusoletuksia.⁴ ”Cisheteronormatiivisuus” tarkoittaa normistoa, jossa ilmiöt tulkitaan cissukupuolista ja heteroseksuaalista subjektia vasten, usein niin, että muunlaiset olemisen muodot nähdään vahinkoina ja poikkeamina, eikä itsessään tärkeinä ilmiöinä.

Suokukot ovat kahlaajalintuja, jotka talvehtivat Afrikassa ja Intiassa. Toukokuun alussa ne muuttavat Pohjois-Eurooppaan pesimään, myös Suomeen. Antti Halkka kirjoittaa Suomen Luonnossa:

"Kenen geenit siirtyvät seuraavalle sukupolvelle? Sen suokukot selvittävät turnajaisilla. Limingan niityt ja monet muut pohjoisen Suomen aukeat saavat toimia näyttämöinä rituaalisissa taisteluissa. Naaraat kiertävät koiraiden turnajaisryhmiä, joiden ytimessä ovat reviirikoiraat, jotka ovat monesti olleet paikalla myös edellisenä vuonna. Turnajaisten aikaan suokukkokoiraat ovat kirjavan röyhelöisiä. Toinen toistaan näyttävämmät kaulukset ja korvatöyhdöt häviävät myöhemmin kesällä.”⁵

Mitä tarkoittavat koiras ja naaras? Biologiassa sukupuoli määrittyy yksinkertaisesti niin, että uroksilla on pieniä sukusoluja, naarailla suuria.⁶ Sukusolujen koko ei suoraan vaikuta mihinkään muihin ominaisuuksiin. Sukusolujen normatiivinen sukupuolittaminen on yleistä. Esimerkiksi Suomen Luonnossa puhutaan emistä ja heteistä ”poikakukkina ja tyttökukkina”.⁷ Palaan myöhemmin sukusolujen sukupuolittavaan arvottamiseen liittyvään problematiikkaan.

”Vajaa viidennes koiraista on valkokauluksisia. Niitä sanotaan satelliiteiksi, sillä ne ovat erikoistuneet seuraamaan tilannetta sivusta. Ne nappaavat nopean parittelumahdollisuuden, kun naaras on pariutumishalukas ja kentällä vallitsee kiihkeä hämminki. (...) Reviirikoiras sietää satelliittikoiraita, koska niiden läsnäolo houkuttelee naaraita paikalle.”⁸

Kaikki erilaiset suokukot harrastavat seksiä keskenään.⁹ Epäilen, että reviirikukot eivät ainoastaan siedä satelliitteja vaan haluavat niiden seuraa. Reviiri- ja satelliittikukot viettävät aikaa keskenään myös soidinajan ulkopuolella.

”Jo aiemmin paljastui, että suokukkokoirailla on vielä kolmaskin geneettisesti määräytynyt koiraan tyyppi. Noin prosentti koiraista näyttää naarailta, vaikka ovatkin koiraita. Ne hiippailevat muka naaraina turnajaispaikalla. “Naaraiden” kivekset ovat 2,5 kertaa niin suuret kuin normikoiraan. Joskus ne pääsevät sopivassa tilanteessa parittelemaan, ja noin prosentti Suomesta poistuvista nuorista koiraista on näitä naaraan matkijoita.”¹⁰

Käytän tästä suokukkotyypistä sen englanninkielistä nimitystä faeder, koska koen termin ”valenaaras” tai muut vastaavat ongelmalliseksi. On epäselvää, tietävätkö suokukot faedereiden olevan niin kutsuttuja koiraita. Joissain lähteissä arvellaan, että tietävät, koska homoseksuaalisiksi määritellyissä akteissa faederit ovat yhtä usein ”päällä” kuin satelliitti- ja reviirikukot. Toisaalla sanotaan, että naaraat eivät koskaan astu koiraita. Faedereiden erottaminen naaraista on kuitenkin mahdotonta etäältä, joten itselleni jää epäselväksi tämän tiedon luotettavuus.

Matkiminen edellyttää tietoista toimintaa. Suokukkojen lisääntymiskäyttäytyminen ja ulkonäkö määräytyvät tutkitusti geneettisesti.¹¹ “Hiippailevat muka naaraina” ja “naaraan matkijat” ovat arvolatautuneita ja inhimillistäviä ilmaisuja, jotka tuovat mieleen transnaisiin kohdistuvat negatiiviset asenteet. Faederit toimivat muiden suokukkojen joukossa omina itseinään. Ne eivät ole valinneet ulkoasuaan. ”Naaraan näköisiä” koiraiksi määriteltyjä yksilöitä esiintyy myös ruskosuohaukoissa. Tässä ilmenee niin kutsuttu kulttuurinen bumerangi, jossa heijastetaan ihmisiin liittyvä asenne luontoon ja sitten käytetään sen mukaan tehtyä tulkintaa luonnosta perustelemaan ihmisiin kohdistuvia asenteita.

Usein suokukkojen sukupuolten moninaisuus sivuutetaan kokonaan, kuten Korkeasaaren eläintarhan nettisivuilla. Englanninkielisessä mediassa asia esitetään hieman moniulotteisemmin kuin suomalaisessa: eri fenotyyppien esimerkiksi sanotaan olevan omia sukupuoliaan (gender), vaikka kuitenkin puhutaan erilaisista koiraista ja yhdenlaisista naaraista.¹² New Scientist jopa mainitsee otsikossaan, että suokukoilla on neljä eri sukupuolta (sex), mutta kuitenkin artikkelissaan puhuu erilaisista koiraista ja yhdenlaisista naaraista.¹³ Nature ei mainitse lintujen olevan eri sukupuolta mutta esittelee niille käyttökelpoiset sukupuolineutraalit nimet independent, satellite ja faeder.¹⁴ Vain naaraiksi määritellyille linnuille ei ole annettu nimitystä. Ehkä se voisi olla butch, niiden maanläheisen höyhenasun mukaan. Englanninkielisen median innokkuus määritellä erilaiset suokukot omiksi sukupuolikseen saattaa toisaalta olla vain huomiohakuisuutta. Toislajisten eläinten sukupuolista puhuminen ihmisen perspektiivistä on haastavaa, koska eläinten käsitystä itsestään ei voi tietää.

Suokukkojen tunnistetuilla fenotyypeillä on kaikilla erilaiset sosiaaliset ja seksuaaliset roolit, joten koen aiheelliseksi kyseenalaistaa niiden määrittelyn binäärisesti koiraiksi ja naaraiksi. Suokukkojen ulkoasut ovat soidinaikaan hyvin moninaisia, joten jako neljään fenotyyppiin saattaa myös olla varsin karkea. Ne kaikki näyttävät erilaisilta keskenään. YouTubessa on suomalaisen ”aloittelevan lintumiehen” video, jossa hän vitsaillen kuvailee onneaan, kun on löytänyt satoja erilaisia lintuja, sekä pettymystään, kun ne kaikki osoittautuvat suokukoiksi.¹⁵ Geneettinen jakso, joka saa aikaan fenotyyppien moninaisuuden, esiintyy myös tutkijoiden naaraiksi määrittelemissä linnuissa, joten on mahdollista, että vähemmän huomiota herättäviä geneettisesti määräytyviä sukupuolieroja on enemmänkin.

Sukupuolen kaksijakoisuus perustuu siihen, että sukusoluja on kahdenlaisia. Suokukkojen fenotyyppien nimeäminen omiksi sukupuolikseen horjuttaisi tätä käsitystä. Miksi sukusolut sitten ovat niin keskeisessä asemassa?

Ainakin populaarissa biologiakäsityksessä vaikuttaa olevan taustaoletuksena Nooan arkki -mallinen käsitys evoluutiosta eri sukupuolta olevien yksilöiden välillä lisäännyttäessä tapahtuvana geenien välittämisenä.¹⁶ Lisääntyminen nähdään usein elämän tarkoituksena, ja lisääntymisen tarkoituksena nähdään geenien siirtäminen seuraavalle sukupolvelle. ”Lisääntykää ja täyttäkää maa” on yleistetty koskemaan myös muiden lajien oletettua tarkoitusta. Asioiden merkitystä ei voida kuitenkaan selittää saman asian lisäämisellä. Lisää merkityksettömyyttä ei lisää merkityksellisyyttä.

Evoluutiolla ja elämällä ei ole määränpäätä tai syytä. Yksilöille ei voida olettaa käsitystä lajista kokonaisuutena tai geeniensä siirtymisestä seuraavalle sukupolvelle. Olennot pyrkivät kohti nautintoa ja samalla edistävät omaa elossapysymistään ja usein myös lisääntymistään.

Entä jos suokukot kokoontuvat soitimelle, koska se tuntuu niistä hyvältä ja oikealta? Ehkä ne nauttivat siihen liittyvästä pelistä ja leikistä. Ne tanssivat, tappelevat ja panevat ristiin rastiin koko touko-kesäkuun. Siinä sivussa joidenkin lintujen kantamat munasolut hedelmöittyvät useiden eri yksilöiden siittiöistä, ja munasolujen kantajat munivat neljä munaa.

Eläinten homoseksuaalista käytöstä ei juurikaan käsitellä luontomediassa. Olen katsonut Avaraa luontoa lapsesta asti, eli noin 30 vuotta, enkä muista siinä koskaan mainitun edes yksittäistapauksista, saati sitä, että homoseksi on verrattain tavallista toislajisten eläinten parissa. Asiaan perehtyessäni olen muualla törmännyt myös siihen, että kun eläinten homoseksistä kerrotaan, sen sanotaan tapahtuvan vahingossa.

Valkohäntäpeuroista yli 10% on intersukupuolisia, samoin merkittävä osa sinisorsista. Heteroseksuaalisuus maailmankuvan perustana edellyttää kahta toisistaan eroavaa sukupuolta, joten tällaiset asiat sivuutetaan poikkeamina tai ne jätetään kokonaan huomioimatta. Tai palataksemme ihmisten pariin: maailma yritetään väkivalloin saada vastaamaan siitä tehtyjä tulkintoja steriloimalla transihmiset ja leikkaamalla intersukupuolisten lasten genitaalit vastaamaan cisnormia.

Seksuaalisen lisääntymisen asettaminen keskiöön heijastaa enemmän ihmisen tarkoitusperiä kuin todellisuutta. Seksuaalisen lisääntymisen asettaminen keskiöön asettaa sukusolut ja niiden yhteensaattamisen keskiöön. Sukusoluihin liitetyt sukupuolioletukset asettavat cissukupuolisuuden keskiöön. Nämä yhdessä asettavat cissukupuolisten olentojen heteroseksuaalisen lisääntymisen keskiöön, jolloin kaikki muu määrittyy poikkeukseksi ja vahingoksi.

Lajien välistä rajaa ei pystytä tarkalleen määrittämään, joten lajin säilyminen lisääntymisen motivoijana näyttäytyy ongelmallisena oletuksena.¹⁷ Esimerkiksi ihmisen geeniperimässä on vaihtelevia määriä neandertalinihmisen geenejä. Susien ja koirien välillä geenejä on liikkunut molempiin suuntiin. Lisääntyminen ei johda lajin säilymiseen vaan ennen pitkää lajin katoamiseen, koska se muuttuu joksikin muuksi. Evoluutio on informaation liikettä. Geenit ovat olentojen muotoja määrittävää informaatiota. Informaation välittäminen, muokkaaminen ja tuottaminen voidaan nähdä lisääntymiselle analogisena toimintona.

Uuden elämän syntymisessä ja kehityksessä suvullinen lisääntyminen on vain yksi mahdollisuus monista. Geenejä liikkuu myös lajien välillä. Esimerkiksi virukset voivat vaikuttaa kantajansa geeniperimään. Ihmiskehossa olevasta DNA:sta vain osa on ihmisen DNA:ta. Suurin osa kuuluu kehossa toimiville välttämättömille mikro-organismeille.¹⁸

Mitä tapahtuu, jos tietynlaisilta sukusoluilta poistetaan arvolatautuneet oletukset niiden kantajan muista ominaisuuksista? Lähtevätkö binääriset käsitykset sukupuolesta purkautumaan? Kun ihmisten lisääntyminen ei enää keinohedelmöityksen ja transsukupuolisuuden paremman ymmärtämisen myötä liity ainoastaan heteroseksiin, menettää heteroseksi kulttuurisen erityisasemansa.¹⁹

Transnaiset ja cisnaiset voivat saada lapsia keskenään omilla sukusoluillaan, samoin transmiehet ja cismiehet, sekä monet muunsukupuoliset eri kokoonpanoissa. Ihmisen sukupuoli ei määrity sukusolujen perusteella. Miksi heteroseksuaalisuuden hegemonian suojeleminen hinnalla millä hyvänsä sitten on joillekin niin tärkeää? Helpoin selitys löytyy siitä, että ydinperhemalli tarvitsee sitä, ja kapitalismi tarvitsee ydinperhemallia.

Suokukot ovat Suomessa uhanalaisia. Niiden kanta on vähentynyt 97% 1950-luvulta sopivien pesintäpaikkojen vähennyttyä tehomaatalouden myötä. Kumpi loppuu ensin: kapitalismi vai suokukot?

Viitteet & kirjallisuus

Kuten kaikki, aloitan Derridasta. Kirjassaan L’Animal que donc je suis [suom. Eläin, joka siis olen ² ] Jacques Derrida kirjoittaa toistuvasti rajojen ylittämisestä; ihmisen ja eläimen välisen rajan ylittämisestä, rajan ylittämisestä zoē:n ja biosin välillä, elämän ja kuoleman sekä elämän ja teknologian välillä. Ja vaikka Derrida ei käsitellytkään aihetta puheissaan ³, minä en voi olla miettimättä, kuinka paljon työtä rajanylitykset vaativat.

Osalle meistä – riippuen siitä, mille puolelle mitäkin rajaa pyrimme – raja tarkoittaa paperityötä; sitä työtä, jota tekevät passit tai Schengenin sopimuksen kaltaiset asiakirjat, että kaavakkeiden – kuten viisumihakemusten – täyttämisen työtä. Toisille se tarkoittaa työtä, joka vaaditaan selviytymiseen mielivaltaisesta pollice verso ⁴ päätöksenteosta, joka joko sallii tai kieltää rajan ylittämisen, joskus ihmisen elämän kustannuksella. Joillekin, jotka jo maksoivat elämänsä – ja joiden ruumiita nekropoliittiset koneet ⁵
pitävät panttivankeina – se tarkoittaa työtä, joka vaaditaan palaamiseen elävien maahan elossa olevien surtaviksi. Ja niille, jotka ovat yhä elossa piiritettyinä, se tarkoittaa yksinkertaisesti itsepäistä elämän työtä. Mistä rajojen ylittämisen työstä Derrida siis puhui ja kirjoitti? Mitkä byrokraatit ja mikä poliisi näkee, ovatko paperimme kunnossa?

Seuraavassa käsittelen eläinten, teknologian ja ihmisten välisiä rajajännitteitä. Vahvistan analyysejä, jotka esittävät, että vaikka tämä kolmenvälinen raja ei koskaan ole ollut täysin vakaa – sen olemassaoloa on jopa epäilty – ja se on mullistuksessa; ihminen on vähitellen siirtymässä syrjään kulttuurin keskipisteestä. Johtopäätös on samaan aikaan sekä epämääräinen että vakiintunut, se on sekä lähtökohta että tulos sellaisilla aloilla kuten eläintieteissä ja antrozoologiassa ⁶ sekä moninaisissa koulukunnissa, joita kutsutaan esim. posthumanismiksi, toimijaverkostoteoriaksi, spekulatiiviseksi realismiksi, immanentiksi naturalismiksi ⁷ ja niin edelleen. Oma johtopäätökseni selittää asian toisin: huomion kiinnittyminen eläimeen liittyy oletettua enemmän kannettaviin valokuvausvälineisiin, intiimeihin yhteenliittymiin, joiden vaikutuksia ei ole vielä loppuunkäsitelty.

Artikkelissaan Stories of Animal Passport: Tracing Disease, Movements, and Identities [suom. Tarinoita eläinpassista: sairauksien, liikkeiden ja identiteettien jäljittämisestä] Lynda Birke, Tora Holmberg ja Kirilly Thompson kutsuvat ihmisten ja eläinten passeja liikkumisen, lihan ja tautien tunnistamis-, kuulumis- ja bioturvallisuusteknologioiksi ⁸.
Passit ovat vain yksi monista kannettavista viestintävälineistä, jotka todistavat ”eläimen” ⁹ muuttuneen aseman elämän hierarkiassa. ”GPS-tunnisteet paljastavat kaupunkilokkien salaisen elämän”, The Guardian otsikoi artikkelin, joka käsitteli tutkimusta neljästä Cornwallin kaupungissa asuvasta harmaalokista. "Tutkimus osoittaa, että lokit toimivat yksilöinä eikä niiden populaatioiden hallintaan ole vain yhtä sopivaa lähestymistapaa." ¹⁰ Tutkimus avaa lokkien salaista elämää urbaaneina kansalaisina. Tätä miltei tuntematonta olemisen tapaa ei olisi löydetty ilman GPS-paikantimia. On kuitenkin kertovaa, että lokin itsenäistymistä omaksi persoonaksi – alkaen lintujen yksilöllisesti ominaisista ja vaihtelevista käyttäytymistavoista – ajatellaan vain silloin, kun se ilmaistaan samassa lauseessa kuin biopoliittinen tarve hallita yksilöiden muodostamaa populaatiota. Kun eläinten ja teknologian polut risteytyvät, muotoutuu uusia vallan mekanismeja, työn muotoja ja kulttuurisia käytäntöjä. Maailmamme valokuvallinen järjestelmä (tarkoitan maailmaa, jossa näkyvän valon ja muiden sähkömagneettisen spektrin osien siirtäminen, tallentaminen ja käsittely ovat ensisijaisen tärkeitä poliittisten, taloudellisten, tieteellisten ja kulttuuristen rakenteiden toiminnalle) ei toimi pelkästään todistavan tai edustavan vallan syntyessä, vaan on pikemminkin niiden mahdollistamisen ehto.

Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana erityisesti kaksi teknologista kehitystä ovat mahdollistaneet sen, että eläinten ja elottomien asioiden kykyjen yhdistelmät on valjastettu työskentelemään ihmisten hyväksi: Ensiksi valokuva-, video- ja radiotallentimien ja -lähettimien pienentäminen ja toiseksi niiden energiatehokkuus. GPS (suom. maailmanlaajuinen paikallistamisjärjestelmä), GLS (suom. yleinen logistiikkajärjestelmä) ja mobiilivalvonta (mistä yleisemmin käytetään termiä telemetria, sen koskiessa muita kuin ihmisiä) ovat eräitä tekniikoita, jotka näyttävät pelottavan sopivilta eläinten käytettäviksi. Loistava esimerkkiprojekti on ICARUS, joka heinäkuusta 2018 alkaen on seurannut kansainväliseltä avaruusasemalta käsin erittäin kevyiden radiolaitteiden avulla kymmeniä tuhansia hyönteisiä, lintuja, lepakoita ja kaloja. Tiedot jaetaan ilmaisen Movebank-tietokannan kautta.

”Koottuamme kaiken liikkuvista eläimistä saadun tiedon”, ICARUS-projektin päällikkö ornitologi Martin Wikelski kertoi mainosvideossa, ”meillä on aivan erilainen, uusi ymmärrys maapallon elämästä”, vaikka itseasiassa ICARUS vain laajentaa planetaariseen mittakaavaan paikallisesti käytössä olleet toiminnot. GPS-lokkeja käytetään laittomien kaatopaikkojen löytämiseen Espanjassa, ja GoPro-kameroilla varustetut korppikotkat tekevät samoin Perussa. Valtamerieläimille kehitetään langattomia meri-ihoja ympäristöä koskevien tietojen kirjaamista varten, ja "älyliivejä" käyttävät kulkukoirat partioivat Bangkokin asuinalueilla. Liivit on varustettu koiran haukunnasta aktivoituvilla kameroilla ja ne delegoivat tallennuksen ajoituksen (ja vastuun tietojen hallinnasta) koirille. Toisessa viimeaikaisessa esimerkissä Hollannin poliisi alkoi kouluttaa kotkia metsästämään toista lennätettävää valvontalajia eli laittomia drooneja. Samaan aikaan Kalifornian poliisin drooneja kohdellaan kuin ”koirapartiota". ”Eläinten internet” haluaa löytää kadonneet lemmikit ja analysoida niiden tunteita ja terveystietoja löytöhetkellä  ¹¹ ja vanhat Aibo-merkkiset robottikoirat saavat Japanissa buddhalaisia hautajaisia. Yhdysvaltalainen yritys liimaa lehmän vartaloon radiolähettimiä tarkkaillakseen niiden kiimasykliä ja analysoi algoritmisesti parittelun yksityiskohtia "[säästääkseen] aikaa, työtä, siemennestettä ja rahaa".

Nämä esimerkit paljastavat monimutkaiset, haaroittuvat ja harvoin yksiselitteiset rajat elävän ja elottoman sekä inhimillisen ja ei-inhimillisen välillä. Kun mobiilit valokuvauslaitteet ja eläimet liittyvät yhteen, niistä kehkeytyy valvonta-, hallinta-, poliisi-, lisääntymis- ja suruteknologioita. Uusi kiinnostus eläintä kohtaan selittää myös BBC Natural History Unit:in perinteitä noudattavien dokumenttielokuvien ja televisiosarjojen suosiota, sekä ohjaa valokuvausteknologian kehitystä. Halu tietää eläimen salaisesta maailmasta rohkaisee entistäkin pienempiin laitteisiin, tarkempaan kauko-ohjaukseen sekä vakuuttavampiin piilokameroihin, jotka ottavat eläinten muodon tarkkaillakseen ja valvoakseen niitä. Eläintieteilijä ja valokuvaaja John Downerin tiimin tekemät ”vakoojakamerat” matkivat eläintä niin hyvin, että niiden ulkonäkö ja käyttäytyminen ovat yhä erottamattomampia elävästä mallistaan.


Marek Janovic: Spy Creatures


Nämä tekniset selvänäkölaitteet (kuten John Berger niitä kutsui) ovat kaukana passiivisista ¹². Eläimet, joiden elinympäristöön ne tunkeutuvat, kohtelevat niitä elävinä koko intensiivisellä lihallisuudellaan; niiden kanssa leikitään, niitä haistellaan, nuollaan, matkitaan, niiden kimppuun hyökätään, niiden kanssa seurustellaan ja paritellaan, niiden päälle virtsataan, niitä tuhotaan ja niitä jopa surraan. Kone ja eläin ovat toisiinsa kytkeytyneitä osasia. Asia tuskin voi saada selkeämpää artikulaatiota kuin upeiden australialaisten lyyrypyrstöjen luonnonhistorian omassa äänitearkistossa: lyyrypyrstöjen parittelulaulussa tunnetusti kuuluu kannettavien viestintävälineiden melu, kuten kameran laukaisun äänet.

Usein tunkeutuminen saa vieläkin äärimmäisempiä muotoja. Sarvikuonon salametsästyksen estämiseksi reservaatit Etelä-Afrikassa ovat alkaneet porata reikiä eläinten sarviin ja asentaa niihin kameroita ja GPS-laitteita. Kannettavat viestintävälineet on kirjaimellisesti upotettu ja ruumiillistuneet eläimeen, mikä entisestään alleviivaa ”katseen ja sukupuuton välistä epäsuoraa yhteyttä” ¹³. Tämä on outo käänne kartesiolaisessa ¹⁴ eläimellisyydessä; sarvikuono, elävä tallennuslaite, suoratoistaa perverssisti omaa elämäänsä viimeisenä keinona estää oma kuolemisensa sukupuuttoon.

Tässä ei sinänsä ole mitään uutta. Kannettavia valokuvauskoneita ja eläimiä on käytetty tiedonkeruun, tiedonsiirron, sodankäynnin ja valvonnan välineenä jo vuosisatojen ajan: valokuvaaja René Dagron liitti mikrofilmin kompressointitekniikan kirjekyyhkyihin luodakseen viestintäkanavia Saksan-Ranskan sodassa 1870, Julius Neubronnerin kyyhkyset aloittivat ajastettuine kameroineen ilmakuvauksen 1900-luvun alussa ja BF Skinner testasi toisen maailmansodan aikana kyyhkysten ohjaamia pommikoneita ¹⁵.
Aidosti uutta on kuitenkin se, miten järjestelmällisesti ja kattavasti eläimet toimivat maailmanlaajuisesti kattavan sähköisen verkon solmukohdissa. Jos eläimet aiemmin tekivät työtä ihmisten hyväksi paikallisesti, nyt ne ovat bio-tekno-loginen parvi, joka aistii, tuottaa ja ennustaa tietoa koko maailmasta.

Elokuva- ja kirjallisuudentutkija Anat Pick pitää "ihmisen halua tehdä eläimet ehdoitta näkyväksi" ¹⁶ eettisenä ongelmana, joka koskee eläinten yksityisyyttä, ja siten niiden arvokkuutta. Huomio korostuu entisestään, kun ajatellaan miten äärimmäisen hatara myös ihmisten yksityisyys on nykyään ¹⁷. Itse asiassa voidaan väittää, että eläinten tarkkailun verkosto rinnastuu kammottavaan valokuvauskompleksiin, joka ulottuu planeettamme ympäri kiertävistä satelliiteista aina laitteisiin, joita pidämme lähimpänä kehoamme; se tallentaa ja luokittelee tauotta ihmisen kasvot, äänet, verkkokalvot ja ihon topografian.

Siitä huolimatta, että Randy Malamud, Anat Pick ja muut ovat ehdottaneet ”ei-katsomista” (not-looking) rakentavana tapana suhtautua eläimiin, on myös totta – ja tämä on huomio, ei puolustus – että tarvitsemme eläinepisteemisen koneen ¹⁸
ymmärtääksemme yhä vaikeammin käsitettävää maailmaa. Toisin kuin Dagronin ja Neubronnerin maailmassa, eläinten tuottama tieto on nykyään sekä selviytymisemme edellytys että vastaansanomaton käsky toimia. Vaikka maapallo hukkuu ihmisen aiheuttamaan meluun, eläimet tuottavat signaalin. Ilman sitä emme voi ymmärtää kaoottisesti ajautuvia ilmastovyöhykkeitä, ympäristön muuttuvaa kemiallista koostumusta, muuttoliikkeiden malleja, eteneviä terveyskriisejä ja kehittyviä selviytymisstrategioita. Tämä tarkoittaa, kuten Bogna Konior äskettäin ilmaisi, "elämän [ymmärtämistä] elämän itsensä kautta” ¹⁹

Suorittaessaan näitä outoja työtehtäviä eläimet pakottavat meidät tunnustamaan ne uudeksi työtätekevien luokaksi, joka tuottaa kuvia ja dataa. Jos tekijöinä olisivat ihmiset, heitä kutsuttaisiin ”tietotyöläisiksi”. Tällainen eläinten tekemä työ kuuluu moniin tuottaviin ei-inhimillisen toiminnan kategorioihin, joiden olemassaolo on tunnustettu vasta hiljattain. ²⁰ Joukossa on yllättävän myöhäinen oivallus, että myös muilla kuin ihmisillä on erinomaiset affektiivisen työn taidot (toimimalla terapiaeläiminä/terapiabotteina tai kaupallistettuina hoitopalveluina kissa- ja pöllökahviloissa ²¹) mutta myös eläinten työ lainvalvonnassa, sodankäynnissä, tutkimuksessa ja lääketieteessä, jossa ei-ihmiset (sekä sähköiset että orgaaniset) ovat joidenkin sairauksien diagnosoinnissa parempia kuin ihmislääkärit. Lisäksi eläimet itse – lajikohtaisten taipumustensa, kuten raadonsyömisen, sekä ainutlaatuisen suoritus- ja aistimiskykynsä ansiosta – tarjoavat toteuttamiskelpoisia teknisiä ratkaisuja ihmisyhteiskunnan poliittisiin, sosiaalisiin ja ekologisiin ongelmiin. Mukaan lukien itse aiheuttamamme katastrofaaliset ympäristökriisit.

Inhimillisen ja ei-inhimillisen dialektiikka muotoillaan usein virheellisesti puheen, älykkyyden, empatian tai esteettisen arvostelukyvyn tasolla. Todellisuudessa se on optinen ongelma. Derrida – kuten John Berger ja monet muut ennen häntä – tunnisti tämän. Kun kissan katse sai Derridan ymmärtämään itsensä ihmisenä, hän seurasi rituaalia, jossa eläimiä käytetään peilimäisinä objekteina. Länsimaisessa filosofiassa ja modernin aikakauden kirjallisuudessa eläin palveli peilimäisenä pintana; eläimen hyöty perustui sille, miten se paljasti jotain siitä, keitä me ihmiset olemme. Näin tapahtui niin kauan kuin eläin katsoi meitä, niin kauan kuin Rilke tai Baudelaire tunnistivat oman katseensa kissan silmässä. 1800-luvun loppupuolelle asti eläin vertautui peilin optisiin ominaisuuksiin: peili itse ei lähetä katsetta, se voi vain palauttaa sen ²². John Berger kiteytti tämän kirjoittaessaan: "[ihmisen havainto] eläimistä on merkki voimastamme ja siten merkki siitä, mikä erottaa meidät niistä". ²³

Valokuvauksen ilmaantuessa – etenkin kun valokuvauslaitteista tuli nopeita ja kannettavia – tässä opto-okulaarisessa rakenteessa paljastui useita halkeamia. Oli huomioitava eläimen oma tahto katsoa kohti [look] ja katsoa pois [look away]. Kirjassaan Bilder aus Versehen Peter Geimer toteaa, että Julius Neubronnerin kyyhkyjen ottamissa valokuvissa tekijyys ja näkemykset ovat aina määrittelemättömiä. Kun kyyhkyset kantavat kameroita rinnassaan ja kamerat laukeavat automaattisesti, valokuvissa ei ole tekijän väliintuloa eikä elävän katsojan ruumiillista näkemisen toimintoa, joka vastaisi jotain, mitä katsoja on nähnyt valotushetkellä. ²⁴

Mitä tahansa tuloksena olevissa valokuvissa onkaan, se on peräisin koneen ja eläimen yhteistyöstä; Katse ei sisällä perinteisiä ihmiseen liittyviä käsityksiä valokuvallisesta katseesta. Hankkeet, kuten Georgian yliopiston Kitty Cams (joka valvoo kissojen ulkoilua video- ja radioseurannan avulla) tai SheepView360° (joka lupaa ”tutkia Färsaaria eläimen tavoin”) epäonnistuvat lupauksessaan saada meidät näkemään maailma eläinten silmin. Tallenteet tehdään koneilla eläimen kehon ulkopuolelta ja ne on säädetty kuvaamaan maailmaa tavalla, jonka ihminen pystyy lukemaan. Anat Pick väittää, että tällaiset likiarvot ylläpitävät syvää ihmiskeskeisyyttä ²⁵, mutta vastaan, että Kitty Cams ja SheepViews ovat hankkeina kuitenkin arvokkaita, koska ne tunnistavat vaihtoehtoisen ei-inhimillisen maailmankatsomuksen läsnäolon. ²⁶ Toisinaan tämä posthumaani katse on hämmentävä – aivan kuten sen pitääkin olla.



Googlen Dog View -projekti on Street View'n erityisosa, joka kartoittaa Japanin Ōdate-kaupungin ympärillä olevia alueita Akita-koiran näkökulmasta. Koiran kartoittamat alueet ovat ärsyttävän häiriöisiä ja katkonaisia. Toisin kuin Street View -autot, koirien selkään asennetut kamerat seuraavat koirien pyöriviä liikkeitä, mikä johtaa arvaamattomiin näkökulmiin ja hämmentäviin tapoihin reagoida komentoihin, joiden avulla normaalisti kuljetaan Street View -tilassa.

Tämä "hämmennys kohdatessa maailma eri tavalla" ²⁷ – uudelleenkontekstualisoidakseni Sara Ahmedia – on tyypillistä eläinten tekemille tallenteille ja resonoi spektaakkelimaisiin pyörteisiin, nykivään liikkeeseen, epävakaisiin rajauksiin, mätkähdyksiin, ponnahduksiin, halkeamiin ja muihin videoissa esiintyviin visuaalisiin ja kuuloon liittyviin elementteihin. Epäonnistuessaan käyttöliittymän suunnittelumantroissa – kuten saumattomassa käyttökokemuksessa ja kitkattomassa vuorovaikutuksessa – Dog View navigoi melkein kuin nykyaikainen verkkotaideteos, ja hetken ajan se asettaa kyseenalaiseksi jopa Googlen palveluiden nimittämisen ihmisorientoiduiksi. ²⁸

Yksi viime vuosien mieleenpainuvimmista ja oudoimmista viraalivalokuvista on sulawesin makakin ottama ‘selfie’. Kuvan tekijänoikeuksia vaati itselleen villieläinkuvaaja David Slater, jonka PETA (People for the Ethical Treatment of Animals) myöhemmin haastoi oikeuteen. Vaikka osapuolet sopivat asian vuonna 2017, muutoksenhakutuomioistuin kieltäytyi hylkäämästä asiaa. Murskatuomiossaan se päätti, että PETA ei voi riitauttaa asiaa eläinten puolesta, ja vahvisti, että eläimillä ei ole tekijänoikeuksia.

Hämmästyttävää on, että sen sijaan että pyrittäisiin luomaan uusia ja kestäviä tapoja suojella eläinten työtä ja lajien välistä yhteistyötä, PETA:n mielestä on toivottavaa kaapata ei-inhimilliset luomukset tekijänoikeusrajoitusten logiikkaan – samaan monopolististen, yksityisten ja kaupallistettavien omistus”oikeuksien” jatkumoon, joka luo ihanteelliset taloudelliset kannustimet eläinten (mukaan lukien ihmisten) elinympäristöjen tuhoamiselle. Sen sijaan, että miettisimme, onko kuva tekijänoikeuskelpoinen ja kenellä on siihen oikeus, ehkä meidän pitäisikin kysyä, kun eläin ottaa itsestään valokuvan katsomalla suoraan kameraan, mikä seinä menee rikki, mikä raja ylitetään ja kuka rajan ylittää? Miksi kutsumme näitä valokuvia huolimattomasti "eläin-selfieiksi" ikään kuin inhimillinen kertomus itsestä olisi täysin sovellettavissa olosuhteisiin, joissa eläinten ottamat valokuvat on luotu?

Tekijänoikeuskiista paljastaa, kuinka keskeistä viestinnällinen työ on 2000-luvun käsitykselle subjektiivisuudesta. Käyttäessään kameroita ja muuta teknologiaa, eläin ylittää jonkun rajan riippumatta siitä, onko vuorovaikutus ihmisen lavastamaa tai ennakoimaa. Fenomenologisessa ²⁹ mielessä eläin ymmärtää laitteen – eläin muuttuu viestinnän kohteesta viestijäksi (subjektiksi), kuitenkin alistettuna viestimelle. Tämä on erityisen ilmeistä viimeaikaisessa, arkipäiväisessä ja laajalle levinneessä ja silti oudosti aavemaisessa ilmiössä, jota kutsutaan "videoksi kissoille" tai "videoiksi lemmikeille". Pelkästään nimeämällä kohdeyleisönsä – kissat – ne syöksevät valokuvien ja elokuvien katsojateoriat sekasortoon. Loppujen lopuksi, oleminen katsojana, erityisenä historiallisena subjektiivisuuden muotona, on aina tarkoittanut myös ihmisenä olemista. Vielä tärkeämpää on, että kissoille, koirille ja muille lemmikeille tarkoitetut videot – ja tallenteet kissoista, koirista ja muista lemmikeistä katselemassa niitä – vastaavat yksiselitteisesti Derridan ydinkysymykseen: tietysti eläimet vastaavat katseeseen.


Marek Janovic: Animal Media


Sekä monimuotoistuneen eläintutkimuksen että kasvavan taiteilijajoukon ansiosta nykyään myönnetään, että monet eläinlajit kehittävät ja tuottavat esteettistä toimintaa. Eläimet voivat olla sekä taiteen tuottajia että vastaanottajia ³⁰. Tästä huolimatta ääneenlausumattomana oletuksena pidetään sitä, että viestinnän ja tiedotuksen arkipäiväisempi alue kuuluu vain ihmisille. Tärkeitä ponnistuksia on kuitenkin tehty, että posthumanistisen linjan mukaisesti ajateltaisiin sekä eläimiä mediana että eläimiä ja mediaa ³¹, pohdittaisiin eläimen ja audiovisuaalisten tallennusvälineiden yhteisvaikutteista roolia modernismin ääriviivojen muokkaamisessa ³²  ja vakiinnutettaisiin kriittistä eläinten mediatutkimusta ³³. Suurin osa viimeaikaisesta kirjallisuudesta on kuitenkin edelleen sitoutunut pikemminkin kysymyksiin eläinten esittämisestä kuin niiden mediakäytännöistä. Pelkästään YouTube on ehtymätön museo, jossa eläimet havainnoivat, leikkivät ja reagoivat tunnepitoisesti audiovisuaaliseen mediaan. Väitän, että kulttuurimme into tallentaa ja katsella eläimiä vuorovaikutuksessa näyttöjen kanssa, kertoo hienoisesta epämukavuudesta, jonka tämä vuorovaikutus herättää meissä. Aivan toisin kuin Berger esseessään ehdotti, näyttää siltä, että monet eläimet omaksuvat median käyttötapoja, jotka eivät juurikaan eroa ihmisten tavoista: ne pelaavat pelejä (jotka ovat toisinaan tarkoitettuja muille lajeille; esimerkkinä Magellanin pingviinit Long Beachin akvaariossa, joille tuli pakkomielle kissoille tarkoitetusta iPad-pelistä), niillä on suosikkielokuvia, ne järkyttyvät katsoessaan kauhuelokuvia ja nauttivat muiden eläinten (myös piirrettyjen) katselemisesta televisiosta. Jos katsojuus voi ylittää "ihmisen rajat" ³⁴, jos eläimillä voi olla autonominen katse ja jos ne voivat ottaa haltuunsa subjektiivisuuden, joka oli aiemmin varattu vain ihmisille, emme ole enää itsemme, eikä eläin ole enää vain se hiljainen peili, joka tekee meistä meidät.

Kissoille tarkoitetut videot tai koirien iPad-pelit herättävät huolen siitä, keiden tulisikaan olla median oikeita vastaanottaja. Valokuvausteknologian historia – kolmiväriemulsio, Chroma-näytteet, Bayer-interpolointi, DCT-pakkaus ja niin edelleen – avautuu ihmiskehon tiedolliseen (epistemic) vivisektioon; valokuvaus ja liikkuvat kuvat ovat mahdollisia, koska ne hyödyntävät aistiemme puutteita ja meidän ominaispiirteitämme. Kun eläimestä tulee mediaa katseleva ja kuunteleva subjekti, ihmiskeho ei enää näyttäydykään ensisijaisena kuvantamistekniikoiden historiassa. Jotta kissoille tarkoitetut videot saisivat kissat todella nauttimaan, tarvitaan uusia tallennuslaitteita, uusia kompressointikoodekkeja, korkeampia kuvataajuuksia, laajennettuja sämpläystaajuuksia, uusia jälkituotannon työtapoja ja kissan aistijärjestelmiin optimoituja toistolaitteistoja. Nämä saavat meidät ymmärtämään paremmin kykyjä, jotka olemme pitkään kieltäneet eläimiltä. Mutta myöhäisen kapitalismin raivoisa ruokahalu, joka kuluttaa kuluttajia, kuluttaa väistämättä myös "eräänlaista lajienvälistä kauppatavaraa", mistä Duncan Forbes on jo varoittanut meitä ³⁵: lemmikkien – niiden omistajien ja muiden eläinten – vangitseminen kohdeyleisöksi tarkoittaa, että niiden kognitiivista työtä voidaan hyödyntää, käyttäytymistä seurata ja kaupallistaa, ja niiden käyttämä aika vuorovaikutuksessa laitteiden kanssa voidaan louhia tietojen saamiseksi.




Kissojen virtuaalitodellisuus eli CatVR saattaa tällä hetkellä olla vitsi, mutta tuskinpa täysin. Se, että ajatus vaikuttaa yhtäältä naurettavalta ja toisaalta uskottavalta, saa minut ajattelemaan, että pian se on todellinen tuote. "Voimme olla todistamassa jonkinlaista eläinten vapautumista valokuvassa", kirjoittaa Forbes ³⁶. Tällä vapautumisella ei ole alkuperää. Joku voisi sijoittaa alkupisteen kyyhkysen avustamaan sotilaalliseen viestintään 1870-luvulle tai 1910-luvun ilmakuviiin, kuten minä olen tehnyt. Tai kuten Forbes, Venäjän vallankumoukseen. Tai kuten Derrida, noin kahden sadan vuoden taakse, aikaan, jolloin biologisen ja geneettisen tiedon uudet muodot syntyivät. Tai voisimme ajoittaa alkupisteen 1960-luvulle, posthumanistisen ajattelun että eläimiä osallistavan taiteen samanaikaisen syntymisen aikaan. Tai kenties sukulaisuuskäsityksemme muutokseen, joka sisällytti kotieläimet osaksi perhettämme
³⁷. Tai vielä lähemmäksi nykypäivää, jolloin lemmikkieläinpassit otettiin käyttöön. Mutta merkitseekö eläinten vapautuminen valokuvissa välttämättä yhtään mitään valokuvien ulkopuolella?

Väittäisikö John Berger yhä nykyään, että "eläimistä ja kansasta on tulossa synonyymeja, mikä tarkoittaa, että eläimet häviävät" ³⁸? Olen pohtinut sitä. Olen Bergerin kanssa osittain samaa mieltä hänen ensimmäisestä väitteestään, mutta eri mieltä toisesta. Meillä on passit valmiina, kun lähestymme rajaa. Lemmikkipassit, maailmanlaajuinen telemetria, biokartoitus ja ei-inhimillinen media näyttävät osoittavan, että itseasiassa juuri eläin onkin siellä, aivan lähellä ihmisen rajaa. Samaan aikaan me ihmiset riudumme ajassa, jossa lajimme hävittäminen tuntuu väistämättömältä ja meidän uskomme ihmiskuntaan niin häilyvältä, että yksi Buzzfeed-artikkeli voi sammuttaa ja palauttaa sen muutamassa sekunnissa.

Tällaisessa viimeisten aikojen taloudessa eläimenä oleminen ei tunnu olevan vain toivottavaa, vaan se voi olla jopa parempaa kuin jatkaa ihmisenä olemista. Tämä hauraus ohjaa nykyajan taiteilijoiden, kuten Oleg Kulikin tai Thomas Thwaitesin kaltaisten ihmisten työtä. Thwaites nousi otsikoihin, kun hän eli vuohena ja söi ruohoa keinotekoisen pötsin kautta. Tämä on myös syy meemeihin, joissa nähdään eläinten reaktioita, lemmikkivideoihin, antropomorfisoiviin ³⁹ kulttuurikäytäntöihin kuten eläinten häpäisemiseen, zoomorfisiin ⁴⁰ fanisivuihin ja fetissien, kuten pörrö- ja pentuleikkien, kasvavaan näkyvyyteen.

Kaiken inhimillisen hylkääminen näyttää nykyään tarjoavan mahdollisuuden vetäytyä petomaiseen visuaaliseen nimettömyyteen – nimettömyyden lohdutukseen – joka luvattiin ja sitten tuhlattiin hajautetuissa tietoverkoissa. Anonymiteetti kuuluu aikaan ennen biometriikkaa, aikaan ennen kasvojen tunnistamista, ennen identiteettiä, ja aikaan ennen kuin Snapchat-suodattimet toimivat kissoilla. Aikaan ennen ja jälkeen ihmisen, siihen aikaan, kun asuimme asumiskelpoisessa maailmassa. Se muistuttaa aikaa (luultavasti enemmän kuviteltua kuin historiallista), jolloin eläimet, ihmiset mukaan lukien, vaelsivat ympäri maailmaa ilman valokuvaa passissaan ja ainakin tässä mielessä olivat vapaampia. Ilman valokuvaa – josta minut tunnistetaan passissani tai sitä, joka ei identifioi kissaani sen passissa – josta niin "monet meistä epäonnistuvat (tai kieltäytyvät!) tunnistamasta itseään", kuten Birke, Holmberg ja Thompson huomauttavat. ⁴¹

Lopulta passilla ei ole mitään väliä, kun paetaan hapettomasta valtamerestä, tappavasta kuumuudesta, väkivalta-alueilta tai vain paetaan (olemasta) ihmisiä; kaikki pakenevat jäädäkseen tälle puolelle elämän ja kuoleman rajaa. Kun eläimet ja koneet hankaavat ihmiskuntaa molemmin puolin, meidän asemamme on uhanalainen, passimme vanhenemassa ja tulevaisuutemme epävarma.

Viitteet