Camille Auerin haastattelu, lokakuu 2021
Anna-Kaisa Rastenberger: Poliittisen valokuvan festivaalilla vuonna 2021 on esillä teoksesi Fenomenologista lintujen tarkkailua (2021). Mistä idea teokseesi lähti?
Camille Auer: Olin biologiystäväni kanssa linturetkellä ja sosiaalisena ihmisenä hän jututti muita lintuharrastajia. Kiinnitin huomioni siihen, että keskustelut koskivat vain lajintunnistusta. Olimme liikkeellä huhtikuussa auringonnousun aikaan ja tarkoituksena oli alunperin mennä paikkaan, jossa olisi edes teoreettisesti mahdollista nähdä muuttavia suokukkoja. En ole lähes koskaan hereillä siihen aikaan.
Olin siinä vaiheessa jo kirjoittanut Niin & Näin filosofiseen aikakauslehteen tekstin Luonto ei ole hetero, joka julkaistiin myös tämän festivaalin yhteydessä. Aikainen herätys ja usean tunnin ulkoilu saivat minut jäsentämään lintuihin liittyvää ajatteluani miellekartaksi, jonka oli alunperin tarkoitus olla vain muistiinpano tulevaa laajempaa tekstiä varten.
AKR: Milloin ja miksi alunperin kiinnostuit suokukkojen tarkkailusta?
CA: Luin suokukoista ensimmäisen kerran keväällä 2020. Kiinnitin huomioni siihen, että suokukkojen sukupuolen moninaisuus esitettiin huvittavana asiana, josta tehtiin vitsejä. Kiinnostuin siitä, miten transfobiset asenteet voivat näkyä tavassa, jolla luonnonvaraisista eläimistä puhutaan. Osa koiraiksi määritellyistä linnuista näyttää naaraiksi määritellyiltä linnuilta ja niistä puhutaan usein "huijareina" tai "valenaaraina". Kaikenkaikkiaan suokukoilla esiintyy neljää erilaista ulkomuotoa, joilla kaikilla on omanlaisensa seksuaalikäyttäytyminen. Myös niiden sisällä on suurta vaihtelua ulkonäön suhteen.
Tein Luonto ei ole hetero -tekstin ja miellekartan ennen kuin olin koskaan nähnyt suokukkoa omin silmin, mikä saattaa näyttäytyä luonnontieteilijöille huonolta perustalta ottaa kantaa asiaan. Ajatukseni kuitenkin perustuivat diskurssianalyysiin suokukkoihin liittyvästä luontomediasta. Minulla on vielä tekemistä siinä, että perehdyn tarkemmin alkuperäislähteisiin. Halusin kartoittaa nimenomaan homo- ja transfobisia asenteita, joita populaarissa luontomediassa ilmenee. En väitä tietäväni totuuksia aiheesta, mutta voin esittää kriittisiä huomioita siitä, miten eläimiin heijastetaan normatiivisia näkemyksiä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta.
Keväällä 2021 vietin kaksi viikkoa Liminganlahdella, jossa pääsin näkemään ja kuvaamaan suokukkoja lähietäisyydeltä. Työstän aiheesta videoteosta ja tekstiä, mutta halusin antaa niille enemmän aikaa löytää oma muotonsa. Siksi niitä ei nähdä vielä Poliittisen valokuvan festivaalilla, vaikka se olisi ollut niille erinomainen konteksti. Minulla on alustavana suunnitelmana viettää aikaa pohjoisessa suokukkojen pesimäalueilla myös ensi keväänä.
AKR: Teoksesi nimi on Fenomenologista lintujen tarkkailua. Avaisitko ajatuksiasi nimen taustalla? Yleensä fenomenologian ajatellaan tarkoittavan oppia ilmiöistä. Fenomenologian avulla voi pohtia todellisuuden ilmenemistä ihmiselle hänen kokemusmaailmassaan ja tutkia tietoisuuden rakenteita havaintokokemuksessa. Mitä voisi olla fenomenologinen tieto linnuista?
CA: Tyypillinen lintuharrastus näyttäytyy minulle taksonomisena projektina. Harrastajat pyrkivät näkemään mahdollisimman monia lajeja ja havainnon tärkein ominaisuus on lajintunnistus. Tässä ei tietenkään ole mitään väärää ja havaintojen kirjaaminen esimerkiksi Tiira-tietokantaan antaa tärkeää tietoa lajien tilanteista keskellä käynnissä olevaa sukupuuttoaaltoa.
Itse tarkkailen lintuja lähinnä sattumalta, kulkiessani muutenkin ulkona, vaikka koiralenkeillä. Pyrin toki tunnistamaan näkemieni lintujen lajit, mutta minua ei erityisemmin kiinnosta kerätä havaintoja harvinaisuuksista. Katselen mieluummin samoja lajeja, joita näen päivittäin kotini läheisessä puistossa: sinisorsia, naakkoja, variksia, kyyhkysiä ja varpusia.
Fenomenologisen tiedon määrittelisin ehkä jotenkin niin, että en voi tietää mikä on positiivisessa mielessä totta, mutta voin tietää, että kokemus ilmiöiden olemassaolosta on olemassa, koska se minkä käsitän omaksi kokemuksekseni itsestäni, tulee olevaksi siinä kokemuksessa. Jos joku viisaampi voi osoittaa edeltävästä virheellisen kehäpäätelmän, olkoon niin.
Mitä siis olisi fenomenologinen tieto linnuista? Ajattelen hajoavani siihen ilmiöiden verkostoon, jossa me olemme yhdessä lintujen kanssa. Mitä tarkoittaa jakaa tämä puisto näiden lintuyksilöiden kanssa? Miten tämän puiston ekologia on linkittynyt ympäröiviin ekologioihin veden kierron, ilmaston ja paikasta toiseen liikkuvien eläinten (ihmiset, linnut, oravat, koirat, hyönteiset, rotat) kautta? Tämä olisi ehkä ekologista ajattelua enemmän kuin fenomenologista. Mutta niin, alunperin tarkoitin sillä sitä, että mitä voimme tietää lintujen kokemusmaailmasta? Voimmeko tietää siitä jotain kokemuksellisesti? Voimme ehkä kuvitella miltä tuntuu olla lintu, miltä tuntuu olla niin kevyt, miltä tuntuu kun voi nousta ilmaan tai kellua vedessä, miltä tuntuu kun höyhenasu pitää veden ulkopuolella, miltä tuntuu olla sosiaalinen muiden lintujen kanssa, keikauttaa yläruumis veden alle syömään ja niin edelleen. Mehän voimme tuntea toisten ihmisten kehollisia kokemuksia jossain määrin kinesteettisen empatian ja peilisolujen kautta, mutta onko olemassa jotain estettä lajien välillä, etteikö se toimisi myös lintujen kohdalla?
AKR: Kuvailit kauniisti ajatuksiasi ihmisen paikasta osana luontoa sekä ympäröivää maailmaa ja sen olentoja. Myös teoksessasi eräs olennainen ulottuvuus on ihmisen ja muiden eläinten suhde. Kertoisitko vielä ajatuksiasi tästä, kiitos.
CA: Leikin lapsena paljon olevani jokin eläin. Minulla oli lempieläimiä, jotka aina vaihtuivat. Uidessa leikin saukkoa. Teoksessa on viittaus lintupukuun, ehkä kerron sen tarinan tässä, koska se jää muuten täysin mielikuvituksen varaan. Olin viisivuotias ja minulla oli tätini tekemä lintupuku. Se oli aika yksinkertainen, sellainen haalari, johon oli ommeltu hapsuja hihoihin siiviksi ja pyllyyn pyrstöksi. Eräänä päivänä leikin itsekseni lintua ja mietin, miten voisin lentää. Meillä oli sellainen kerrossänky, jossa oli sälepohjat. Keksin, että voisin sitoa pyrstö- ja siipihapsut sälepohjaan ja roikkuminen olisi lähinnä lentämistä mihin voisin saatavilla olevissa olosuhteissa päästä. Sain sidottua itseni, mutta kun nostin painoni siipien varaan, solmut kiristyivät, enkä enää päässyt irti omin avuin. Pitkältä tuntuvan hetken mietin mitä tehdä. Aikuisten kutsuminen apuun johtaisi virheen paljastumiseen, mutta en voinut myöskään jäädä roikkumaan. En ehtinyt nauttia lentämisestä ollenkaan, kun jo kutsuin isän apuun. Hän oli turhautunut tilanteeseen ja totesi, ettei saa avattua solmuja, kun painoni vetää niitä tiukalla. Järkytyin kun hän päätti leikata hapsut poikki ja pilata puvun. Jälkikäteen ajateltuna se olisi ollut helposti korjattavissa, mutta silloin se tuntui lopulliselta. Tilanteen symboliikka on huvittavankin alleviivaavaa: isäni leikkasi siipeni poikki vapauttaakseen minut itse aiheuttamastani pinteestä.
Ihmisen ja muiden eläinten suhteesta yleisemmin voisin sanoa sen, että tietämisen tavat vaikuttavat siihen, millaiseen suhteeseen asetumme. Siksi projektini ytimessä on paneutuminen siihen, miten tietomme muista eläimistä ja luonnosta muodostuu. Tässä Foucault'n arkeologinen metodi on oleellinen. Taksonominen ajattelutapa, joka asettaa ihmisen erilleen ainoaksi tiedon subjektiksi ja kaiken muun tiedettäväksi objektiksi ei ole neutraali puhtaan logiikan tulos, vaan kulttuurisesti muodostunut rakennelma, jonka historiallisuutta voidaan tarkastella kriittisesti. Tiedon muodostuminen on prosessi, jonka kaikki osatekijät vaikuttavat toisiinsa. Me olemme osa sitä tietoa, jonka tiedämme, sen sijaan että tieto olisi asia, joka meillä on.
Kuudes sukupuuttoaalto asettaa ihmisen uhanalaiseksi, mikä sitoo meidät muihin eläimiin konkreettisimmalla mahdollisella tavalla. Ekologinen jälleenrakentaminen vaatii myös vallankumouksia ajattelussa.
AKR: Luet paljon, ja usein puhuessasi teoksistasi viittaat yhteiskuntatieteisiin ja filosofiaan. Miten taide ja tiede lomittuvat teoksissasi?
CA: Rakastan teorian lukemista. Feministinen ja queer tieteenfilosofia, esimerkiksi Karen Barad, Jane Bennett, Vicki Kirby ja Donna Haraway ovat olleet tärkeitä vaikutteita ajatteluuni. Lintuprojektia varten olen koittanut saada kiinni siitä, miten tieto muodostuu ja miten aikaisemmat tietämisen tavat asettavat ehtoja tiedon jäsentymiselle. Tässä on ollut tärkeässä roolissa Michel Foucault'n Sanat ja asiat ja Tiedon arkeologia. Fenomenologia-käsitykseni ovat löyhästi peräisin Edmund Husserlilta ja toisaalta Sara Ahmedin Queer Phenomenology -teoksesta, jonka lukemisesta on kyllä jo aikaa.
Toimin taiteen kentällä monialaisesti. Ajattelua voi kuljettaa ja tuoda ilmi visuaalisesti ja tilallisesti, esityksellisesti ja äänen kautta, tai kirjallisessa muodossa, eivätkä eri metodit asetu hierarkkisesti suhteessa toisiinsa. Ehkä taide ja tiede kietoutuvat työssäni siinä, että minulle taiteessa on kyse aina ajattelusta, ei esimerkiksi siitä, että tekisin kauniita asioita kauneuden takia (missä ei myöskään ole mitään vikaa).
AKR: Teoksessasi oleva miellekartta on sekä kuva että tekstiä. Miten ajattelen teoksessasi kuvan ja tekstin suhteen?
CA: Teksti on luonteeltaan lineaarista, sitä luetaan alusta loppuun. Ajattelu kuitenkaan ei ole lineaarista, vaan usein levittäytyy ainakin itselläni moniulotteiseksi, mutta silti tavallaan horisontaaliseksi verkostoksi. Miellekartassa ajatukset on esitetty hyvin viitteenomaisesti, ne ovat muistiinpanoja itselleni: tämä asia liittyy tähän ja tähän, ajattele näitä asioita suhteessa toisiinsa. Kun muistiinpanosta on tehty teos, tämä ohje välittyy katsojalle/lukijalle. Teos antaa vihjeitä, joiden avulla katsoja voi kirjoittaa mielessään sen tekstin, jota en itse ole vielä kirjoittanut. Olen viime aikoina puhunut kollegoiden kanssa siitä, miten taiteellinen praktiikka voi elää omaa elämäänsä kiinnittyen esittämisen aikatauluihin ja paineisiin omilla ehdoillaan. Tällainen suhtautuminen teosten näyttämiseen poistaa stressiä, joka on tällä alalla usein todella tuhoisaa ja johtaa loppuunpalamisiin ja kyynistymiseen.
AKR: Kuten mainitsitkin, ekologinen jälleenrakentaminen vaatii paitsi vallankumouksia toiminnassamme myös vallankumouksia ajattelussamme. Millainen rooli mielestäsi on linnuilla, jos ajattelemme maailman ymmärtämistä?
CA: Voimme valita minkä tahansa osan olemisen verkostosta ja kiinnittää siihen huomiota saadaksemme tietoa koko verkostosta. Luonnonvaraisten lintujen väheneminen esimerkiksi viestii ekologisesta tuhosta, jota fossiilikapitalismi aiheuttaa.
Lintuja on kaikkialla, joten niiden fenomenologiseksi kutsumani tarkkailu voi antaa meille suorinta mahdollista tietoa siitä, millaista on olla muunlajinen. Kaupunkilintujen tarkkailu ei häiritse niitä yhtään, kunhan ei mene niin lähelle että ne säikähtävät ja joutuvat tuhlaamaan energiaa pakenemiseen.
AKR: Miten taiteella voi sinun mielestäsi vaikuttaa yhteiskuntaan? Mikä rooli taiteella on yhteiskunnallisessa keskustelussa?
CA: Ainakin taide voi olla laboratorio uusille ajattelutavoille. Se, että ajattelu voi olla toimintaa ja toiminta ajattelua konkretisoituu erityisesti esitystaiteessa ja tanssissa. Muutokset ajattelussa ovat ennen pitkää muutoksia yhteiskunnassa. Tavallaan ajattelen, että taiteen rooli voi olla hyvinkin oleellinen, mutta en halua naiivisti tuudittautua siihen. Toisessa päässä on kyynisyys; voi olla, että se mitä institutionaalisesti pidämme taiteena, onkin vain pikkuporvariston harrastus, jonka tehtävä on saada aikaan merkityksellisyyden tunteita muuttamatta mitään oleellista suhteessa pääomaan ja yhteiskuntajärjestykseen.
Ehkä protestit ja kolonialististen patsaiden kaataminen ovat aikamme tärkeintä taidetta.
